Nelli soittaa huonoa suomimusiikkia, tuuletin pauhaa täysiä seinällä, Marianne perseilee ja minä itse teen vuorta räkäpapereista. Huoneen nurkassa möllöttää kuollut torakka ja lattiamme tuoksuu desinfiointiaineelta. Mitään erikoisempaa ei ole tapahtunut viikonloppuna, muutamaa hassun hauskaa sotaa ötököitä ja flunssaani vastaan lukuun ottamatta.
Keskiviikon ja torstain välisenä yönä onnistuin saamaan jäätän flunssan. Olin niin tööt että päätin jättäytyä lepäämään host perheemme luokse, kun taas Marianne ja Nelli reippaasti lähtivät telttakoulujansa kohden. Opetukset menivät heillä hyvin. Haasteita on riittänyt mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä. Torstaina Mariannen telttakoulussa oli melkoinen hulina, ja lapset eivät tuntuneet keskittyvän yhtään opetukseen. Mutta perjantaina menikin jo paremmin. Nellillä on hiukan erilaisempaa kuin minulla ja Mariannella. Hänellä on vastuulla vain yhden lapsen opetus, sillä hän on toisessa telttakoulussa, (joka on oikeasti näiden intialaisten koti) jossa on tällä hetkellä vain 2 opiskelijaa. Nelli kertoo nauttivansa suuresti opetuksestaan ja nämä kaksi lasta ovat hänen mielestään todella suloisia. Hänellä meni viikon viimeiset opetuspäivät hyvin.
Lauantaina meni rentoutuessa, mutta sunnuntaina heräsimme sotaan. Huoneeseemme oli eksynyt jäätävä lauma muurahaisia! Niitä meni kahdessa eri jonossa kahteen eri huoneen nurkaan. Marianne aloitti sotatoimet rankoin ottein, ja aloitti muurahaisten joukkotuhon. Hänen sotasuunnitelmansa oli nerokas. Hän levitti lattialle desinfiointiainetta, ja sitten Nelli otti ohjat. Hän heitti lattialle myös vettä ja alkoi mopata. Muurahaisparoilla ei ollut mitään pakoreittiä. Ne olivat täysin Nellin armoilla. Toteutus oli voittoisa. Raa'an, mutta toimivan toimintatavan ansiosta lattiamme oli muurhaisista tyhjä ja kerrankin täällä tuoksui muukin kuin hiki, home sekä p-... no, varmaan ymmärrätte mikä.
Ehdimme jo huokaista helpotuksesta, kunnes meitä vastaan tuli suurempi vihollinen. Nelli nosti pyyhkeensä lattialta ja minä ehdin nähdä, että sen uumenista tipahti lattialle jokin musta otus. Se kopsahti maahan ja kipitti täyttä pahkaa sängymme alle. Ehdin vain henkäistä kauhusta, ja silmäni levisivät varmaan Suomeen asti. Marianne ja Nelli katsoivat minua ihmeissään, kun viimein sain tokaistua suustani: "TAISIN JUURI NÄHDÄ HEMMETIN SUUREN TORAKAN!". Kesti ehkä 2 sekuntia hiljaisuutta, kunnes pakokauhu valtasi meidät. Pian Nelli ja Marianne olivat sängymme päällä kun taas minä istuin tuolilla jalat ilmassa. Katsoimme toisiamme avuttomina, kunnes minä uskalsin kurkata sängyn alle. Siellä se möllötti, tuijotti varmaan suoraan minuun takaisin. Mietimme kuumeisesti mitä tekisimme, sillä kukaan meistä ei tahtonut mennä lähellekkään sitä. Onneksemme torakka lähti liikkeelle ja yritti poistua huoneesta. Se kuitenkin vahingossa tipahti kynnykseltä selälleen maahan, jalat kohti kattoa. Se ei päässyt takaisin jaloilleen, vaan rimpuili säälittävästi. Komensin Nellin tiputtamaan sen päälle desinfiointiainetta, jonka hän rohkeasti tekikin. Torakka rimpuili hetken kunnes se lopetti liikehdintänsä. Olimme voittaneet sodan. Sota oli rankka ja tuhoisa, mutta voitto oli meidän. Voitimme suomalaisella sisulla!
Se siitä viikonlopustamme. Maanantaina minäkin jaksoin palautua töihin. Minä ja Marianne pidimme melko mukavan opetustunnin lasten kanssa. Kun palasimme tapaamispaikalle odottamaan Nelliä, Marianne ehdotti että menisimme läheiseen kaupunkiin; Udupiin. Sieltä hän himoitsi suuresti KFC:n kanaa. Minullakin nälkä murisi mahassa joten olin että mikä jottei. Hyppäsimme samaan bussiin Nellin kanssa ja matkasimme Udupiin. Udupin kaupunki oli n. yhtä suuri kuin kotikaupunkimme, Lahti. Asumistiheys tietty on hiukan erilainen täällä kuin Suomessa. Lähdimme kävellen kohti KFC:n ravintolaa, kunnes päätimme hypätä riksan kyytiin. Saavuttuamme ravintolaan, tilasimme ruokamme joka maistui suorastaan taivaalliselta. Olemme kaksi viikkoa vetäneet lähinnä riisiä ja jotakin kastiketta, joten rapea kana ja ranskalaiset tuntuivat suussamme jumalaiselta.
Syötyämme nousimme ylös ja olimme juuri lähdössä, kunnes ravintolan päällikkö tuli luoksemme ja kysyi olisiko meillä hetki aikaa jotta hän voisi esitellä meille ravintolan keittiön. Katsahdimme toisiamme hetken hämillämme, mutta hymyissämme suostuimme kuitenkin miehen pyyntöön. Mies antoi meille hiusmyssyt päähän ja aloitti esittelykierroksen. Olin itse hiukan hämilläni, sillä kaikki laitteet, tuotteet ja ympäristö ylipäätänsä muistutti niin paljon länsimaalaista kuin vain mahdollista. Onhan KFC amerikkalainen ravintola, joten sen ei pitäisi olla niin suuri yllätys. Mutta kun olin juuri tottunut siihen, että keittiöt ovat pieniä koppeja jossa on lähinnä yksi kämäinen hella ja sitten pääsenkin hienoon ja laadukkaaseen keittiöön. Mies esitteli jääkaapin, pakkasen (tuntuipa siellä kodikkaalta), ruoanvalmistuspaikat ja henkilökunnan tilat. Emme valitettavasti saaneet ottaa kuvia tai videota kierrokselta, mutta he nappasivat meistä yhden ryhmäkuvan. He pyysivät myös jättämään palautetta, jonka teimme ja kehuimme ravintolan tuotteita, asiakaspalvelijoita sekä keittiön tiloja suuresti. Jätimme heipat, kiitimme ja poistuimme. Lähdimme takaisin hostperheemme luokse täysin vatsoin ja hyvillä mielin. Kotosalla suunnitellimme Mariannen kanssa mitä voisimme opettaa huomenna paikallisessa koulussa oleville lapsille ja päätimme esitellä heille hiukan Suomea!
Ensi viikolla onkin jo joulu! Emme ole vielä täysin varmoja siitä, mitä teemme. Olemmeko host perheemme seurassa vai keskenämme. No, kirjoitamme jälleen mikäli kohtaamme uusia sotia tai hienoja kokemuksia.
- Minni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti