MITÄ, NELLI KIRJOITTAA

Moro!

Lueskelin tossa noita Minnin tekstejä, ja älysin että meillä on aika eilaiset kokemukset täälä, eikä niistä näy minkälaista minulla on, kun oon eri koulussakin. Ja oon niitä videoita tehny, mut ei niistä sen pahemmin mun fiililsiä näy. Varsinkaa teille ku YouTube ei haluu käsitellä niitä loppuu saakka.

Mä tykkään superisti olla täälä. Ruoka on parasta, joo riisi namnam! Ja sormilla on kivaa syyä, tuntuu et on jotenki lähempänä sitä ruokaa, vaik en tietenkää Suomessa ajatellu että haluisin olla haarukan verran kauempana siitä. Tykkään siitä et se maistuu joltain ja aina löytyy uusia makuja 😍

Oon tosi onnellinen meiän host perheestä ja siitä että meillä ollu tää erillinen huone jossa vessa ja suihku. Vaikka tää muovi patjan päällä häiritseekin  j o k a  yö :) Mut asiat vois olla huonomminki! Nii ja niinku Minni kerto, et muutetaan huomenna tonne samaan taloon host perheemme kanssa oon siitäki aika innoissaa. Ku ei me ihan liikaa sielä vietetä aikaa, ni ehkä sielä on sit helpompi hengaa niittenkaa!

Mun koulupäivät on parasta! Mulla on yks poika Shiva, jota opetan joka päivä. SE ON IHANA ja rasittava välillä mut silti IHANA! Huomaan siinä samoja piirteitä ku ittessäni, et on aika vaikee keskittyy johonki jos vähänki jossain on jotain mielenkiintosempaa. Esimerkiksi tuulen liikuttama muovipussi tai kynä jota minä pidän kädessä.

Tässä Shiva mun tekemä hattu päässä ja Shalini opettajan tekemä vene kädessä!

Mulla on miltei joka päivä kivaa koulussa, ja viihtyisin sielä pitempääkin. Vain tunti opetusta ja tunti leikkimistä. Perjantaina unohettiin ottaa Muumi-pallo mukaan, ja kun saavuttiin Shivan luo, se kyseli palloa ja kun kerroinn että ei oo tänään, se meni tutkii mun laukkua ja kynäkoria että eikö oikeesti. Shiva ei puhu kuin kannadaa, ja mä enkkua, ni meillä ei oo yhteistä kieltä. Mutta silti on jokapäivä kivaa ja leikit onnistuu! Mulla on superisti videomateriaalia mun päivistä koulussa, ja niitä on parasta kattoa vaikka samana iltana uudestaan ja uudestaan!

Niin, pallo unohtu ni piti keksiä jotain muuta ku sen perässä juoksemista ja kopittelua. Ekana kaadoin kaikki kynät matolle ja alettiin lajittelemaan niitä värien mukaa. Alkupäivästä kun oli vähän ongelmia niiden muistamisessa.

Aina löytyy kivaa tekemistä! Kuha (😅) kattoo ympärille ja pitää mielen avoimena! Tuona päivänä tehtiin myös paljon taikatemppuja ja paperista vaikka ja mitä madosta koiraan ja veneeseen.

Ylipäätänsä kaikki on täälä hyvin, lomaa elämästä. Ei tarvitse ajatella turhia kun joka päivä tietää mitä tekee ja ihmiset on mukavia! Mulla on jo nyt ikävä mun koulupäiviä, kun olen tuola enään viikon ja yhden päivän. Shalini, jonka kanssa tuolla käyn opettamassa, on lähdössä Pohjois-Intiaan kahdeksi kuukauseksi kahden viikon päästä tiistaina. Enkä usko että voin yksin mennä tuonne. Saa nähdä mitä sillä viikolla teen, että meenkö Minnin ja Mariannen kanssa Baikadiin 🤔

Nii ja kissoja sekä talon koiraa Jimmyä oon kovasti silitelly aina kun istun ulkona. Istun niillä portailla aika paljon. Yleensä oon lukemassa  kirjaa tai puhumassa videopuheluita Suomeen, mitä teen aika paljon! Perhettä ja ystäviä on kyllä ikävä!

Nii ja oli ihanaa käydä nyt viikonloppuna jossain muualla kun vessassa ja syömässä naapurissa!

Oli superii uida meressä, ku se vesi ja ilma oli lämmintä. Mut sos sattu silmii se suola!

Ja loppu mun mielestä ihana lause, joka on tosi tärkee! (mun äiti tykkää näistä :) )

If you are not doing what you love, you're wasting time 

- Nelli

Kuukausi Intiassa & puolet taputeltu

Mihin aika on oikein mennyt? Vastahan minä mietiskelin Suomessa mitä kaikkea mahdankaan tarvita mukaani Intiaan kun pakkasin matkalaukkuani. Olemme nyt olleet kuukauden verran matkassa, ja aika menee todellakin siivillä täällä. Joka päivä on erilainen, joka päivä on erilainen mieliala ja asenne. Joinakin päivinä sitä tekee mieli lähteä tutkimaan ympäristöä, ja joinakin päivinä tahdon vain istua kotosalla rauhallisin mielin. Joinakin päivinä kuumuus tuntuu aivan liian tuskalliselta ja tahtoisin vain hypätä lumikasaan, ja joinakin päivinä auringon lämpö tuntuu hellivän ihoa ja se tuntuu ihanalta.

Mutta ei täällä yhtään paha olla ole, on vain yhtenä päivänä tullut ikävä olo kulttuurishokin takia, ja sekin tapahtui heti ensimmäisellä viikolla. Mutta nyt päivät vierivät eteenpäin samalla tavalla kuin arkielämä kotonakin. Silti elämäni Suomessa tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta. Oliko minulla tosiaan ihan oma asunto, missä kukaan ei tule häiritsemään omaa rauhaa? Syönkö tosiaan joka päivä sitä mitä itse mielin? Näitä ajatuksia olen alkanut miettimään viime päivien aikana. Suomessa on niin vapaata ja teen omat valintani elämässäni. Suomessa on turvallista, rikasta, puhdasta... olen tullut siihen pohdintaan, että tämä matka todellakin on tullut tarpeeseen. Nämä asiat Suomessa ovat oletettuja, mutta Intiassa nämä asiat eivät todellakaan ole niin.

No se siitä syvällisestä pohdinnasta. Matkaa on yhä jäljellä vielä 3 viikkoa. 2 viikkoa niistä teemme töitä, ja viimeisen viikon saamme viettää vapaalla, jolloin olemme suunnitelleet menevämme Goalle rentoutumaan ennen Suomeen paluuta. Goa on Intiassa turistipaikka, ja muut vapaaehtoiset ovat kehuneet sitä todella paljon. Meno Goalla on muutenkin vapaampaa, ja siellä ei ole niin tiukat säännöt kuin muualla Intiassa. Siellä saamme ensinnäkin pukeutua vapaammin, kukaan ei katso pahalla jos olkapää tai polvi vilkkuu.

Mitenkäs asiat on muuten menneet? Tähän voisi vastata perusvastauksena "ihan hyvin". Telttakoulussa opetukset jatkuvat hyvin, vaikka lasten määrä putosikin hiukan. Hostperheemme on todella mukava. Vaihdamme huonettamme sunnuntaina, sillä perheemme tarvitsee nykyisen huoneemme omaan käyttöön. Tämä päivä meillä oli kyllä mukava. Menimme jälleen yhden suoritetun työviikon kunniaksi Kundapurassa olevalle rannalle, jota Intiassa pari vuotta sitten työssäoppimassa ollut oppilas suositteli meille. Ranta oli aivan ihana ja näimme Intian valtameren rannan ensimmäistä kertaa. Aallot olivat aika hurjat. Kävimme rantabaarissa syömässä jossa söimme aivan törkeän hyvää kanaa. Nelli ja Marianne kävivät meressä kastautumassa ja palasimme sitten kotiin.

Näkymä pienestä kopistamme oli suoraan merelle.

Tämän nimi oli "Chicken Tikka". Se oli niiiiiiiiin hyvää!

Eipä tässä muuta kerrottavaa. Teki vain vähän mieli purkaa tänne ajatuksia. Katsotaan tuleeko vielä seuraavilla viikoilla lisää tällaisia oivalluksia/pohdintoja. Viimeistään sitten viimeisellä viikolla, kun saan rauhassa lomaviikolla pohtia elämäni mielenkiintoisinta matkaa.

- Minni

Joulu yö, juhla yö

Maanantaina kun olin juuri saanut edellisen blogikirjoituksen tehtyä, menimme nauttimaan kello viiden teetä. Teellä host-perheemme äiti (nimeltään Maria) ilmoitti, että meidän tulee olla valmiina 18:30 joulukirkkoa varten. Olimme yllättyneitä, sillä luulimme että kirkko olisi vasta joulupäivänä, eikä aattona. Joimme teemme ja painelimme takaisin huoneeseemme. Meillä oli reippaasti aikaa ja Marianne ottikin nokoset ja Nelli puhui perheenjäsentensä kanssa videopuhelua. Itse selailin nettiä tylsyyksissäni.

Perheemme oli koristellut pihan aika räikeäksi.
Pihalla oli mm. pienoismalli Jeesuksen syntymästä.

Puoli seitsemältä odottelimme hostperheemme jäseniä, ja pian he olivatkin kaikki valmiina. Menimme kahdessa eri autossa kohti läheistä kirkkoa. Kirkko olikin melko hulppea ja valaistu upeasti. Kirkon eteen oli laitettu monta kymmentä riviä tuoleja joissa istuikin jo paljon ihmisiä. Kirkon edessä oli pienimuotoinen lava ja sen rinnalla kuoro laulamassa joululauluja. Istuimme perheemme kanssa alas ihmettelemään menoa. Papit saapuivat ja kukaan ei puhunut sanaakaan englantia, vaan paikallista kieltä; kannadaa. Välillä nousimme ylös rukoilemaan, kailotimme aamenta ja teimme ristinmerkkejä rinnuksellemme. Tätä jeesustelua kesti jotakuinkin 2 tuntia, kunnes alkoi vapaammat juhlinnat. Saimme jonkinlaiset leivokset ja lippuset jotka olivat eräänlaista bingoa varten. Meitä eikä hostperheemme jäseniä siunattu lahjoilla ja lähdimme takaisin kotia kohden.

Nelli poseeraamassa kirkon luona.

Kotiin päästyämme ehdimme hengähtää kunnes perheemme kutsui meidät jouluillalliselle. Liityimme naisten kanssa olohuoneeseen, ja miehet jäivät ulos nauttimaan juomiaan. Maria tarjosi meille viiniä. Minä ja Nelli kieltäydyimme, mutta Marianne otti mielellään lasillisen. He sekoittivat viiniä 7UP-limonadiin, joka oli hiukan erikoista, mutta Marianne kertoi pitävänsä yhdistelmästä ja joi lasillisen tyytyväisenä. Jouluruokana oli iloksemme riisikakkuja, lihaa (kanaa ja nautaa), hedelmiä ja muuta maittavaa intialaista ruokaa. Tungimme itsemme täyteen ruokaa, varsinkin lihatuotteita joita emme olleet saaneet aiemmin perheessämme, ja painuimme pehkuihin. Sellainen oli meidän jouluaattomme.

Herkkkkkkua!

Tiistai oli suotu meille vapaaksi ja nukuimmekin pitkälle päivään, eilisiltana kun menimme tavallista myöhempään nukkumaan. Kävimme nauttimassa lounaan joka koostui eilisillan tähteistä, ja herkkuahan sekin oli. Mietimme mitä tekisimme itse joulupäivänä, ja päädyimme lähtemään läheiseen kaupunkiin, Udupiin talossa asuvan toisen vapaaehtoisen kanssa. Marianne ja Nelli ostivat itselleen sarit, joista kirjoitamme varmaan myöhemmin lisää, sillä ne pitää viedä vielä räätälille viimeisteltäviksi. Kävimme myös jäätelöbaarissa jota vapaaehtoinen suositteli meille, ja tuotteet olivat kyllä erinomaisia. Udupin jälkeen palasimme kotiin jossa vietimme aikaa talossa asuvan vapaaehtoisen kanssa. 

Joulu oli mielestämme melko erilainen, mutta jotkin piirteet olivat samanlaisia; ollaan perheen kanssa, syödään hyvää ruokaa ja jotkut käyvät kirkossakin. Ruokakin oli herkullista ja hostperheemme todella hurmaava. Sää on kyllä ollut viimeaikoina normaalia kuumempi, ja sen huomaa heti. Oma naamani tuntuu ainakin välillä sulavan maahan. No, nauttikaa te lumesta niin me yritämme pärjätä helteessä. Hyvää joulua!

- Minni

Lapsia mä metsästän

Tälle ei voinut kuin vain nauraa.

Viikkomme viimeinen työpäivä oli melko erikoinen. Saavuimme Mariannen kanssa perjantaina koululle, mutta näky oli melko erikoinen; oppilaita ei näkynyt missään, heitä oli paikalla vain 3! Kyselimme opettajalta missä kaikki ovat ja opettaja vain kohautti olkiaan ja kertoi ettei lapsia kiinnostanut tulla. Ihmettelimme siinä tovin, kunnes päätimme lähteä toisen vapaaehtoistyöntekijän kanssa etsimään lapsosia. Kiersimme kommuunissa, jota oli mielenkiintoista nähdä, sillä nämä ihmiset olivat rakentaneet talonsa lähinnä erilaisista kankaista ja metallisista peltipaloista. Kiersimme jonkin aikaa huhuilemassa lapsia, ja lopulta saimmekin lähes 15 osallistumaan päivään. Menetimme vain aamulla hiukan aikaa etsiessämme lapsia kouluun. Päivä eteni siitä huolimatta hyvin ja lähdimme tyytyväisinä kotiin. Kävimme toisen työviikon suorituksen kunniaksi Udupissa syömässä vähän länsimaalaista ruokaa. Palasimme kotiin ja vietimme rauhallisen viikonlopun odotellessamme joulua.

Maanantaina minä ja Marianne suuntasimme jälleen telttakoululle. Valitettavasti tilanne oli sama kuin perjantaina. Paikalla oli vain 2 lasta jotka olivat molemmat taaperoikäisiä. Lähdimme taas metsästämään lapsia, mutta tällä kertaa emme saaneet ketään kouluun! Yksi poika kuitenkin osallistui, joka sekin auttoi paljon. Meitä vapaaehtoisia kun oli 3 kappaletta ja opettajakin oli vielä läsnä. Päivä eteni hitaasti työn vähäisen määrän vuoksi, mutta oli meillä sentään hauskaa. Yksi nuorimmista nukahti kesken tunnin, ja hänen unenlahjoissaan riitti ihailtavaa; hän ei herännyt sitten millään. Saksalainen vapaaehtoinen ja toinen pienimmistä päättivät tehdä vähän jäynää ja he alkoivat rakentaa lapsen päälle tornia erilaisista tavaroista, kuten rakennuspalikoista ja liitutauluista. Oli huvittavaa katsoa kun he epäonnistuivatkin pariin otteeseen mutta lapsi ei herännyt mihinkään.

Työpäivän jälkeen lähdimme kotosalle takaisin. Huomenna olisi joulupäivä, joka myönnettiin meille vapaaksi. Menemme ainakin hostperheemme kanssa joulukirkkoon, katsotaan millainen kokemus sekin tulee olemaan. Mutta nyt toivotamme kaikille hyvää joulua! Syökää paljon kinkkua, sillä sitä me kaikki himoitsemme täällä helteessä juuri nyt suuresti.

Vain mielikuvitus on rajana opettamisessa!

P.S. Sain uuden kaverin. Hän lohduttaa minua kun ikävöin omia kissojani!

- Minni

Kaksi maailmaa

Huomenna olemme olleet Intiassa yhteensä kolme viikkoa. Kuumuus sekä jatkuva hikoilu alkaa tuntua jo melko normaalilta. Ruoaksi on jälleen riisiä, eikä se ollut yllätys. Jokainen raaja on täynnä hyttysenpuremia. Lapset ovat villejä kuin paviaanit, ja se miten heidät saisi keskittymään on niin suuri mysteeri, ettei edes Sherlock Holmes voisi sitä ratkaista.

Viikkomme on mennyt kuitenkin melko rauhallisissa merkeissä, vaikkakin jatkuva epävarmuus työpäivän kulusta hämmentää meitä yhä. Minä ja Marianne olimme tällä viikolla vain kerran paikallisessa koulussa jatkuvien sekaannuksien vuoksi. Maanantaina oli tarkoitus olla telttakoulun kokous, joka peruttiin viime tinkaan. Tiistaina emme saaneet kuljetusta koululle. Mutta keskiviikkona viimein pääsimme telttakoulun jälkeen paikalliseen kouluun. Hämmästelen yhä sitä, kuinka erilainen koulumaailma voikaan olla Intiassa. Ensin olemme telttakoulussa, joka on vain pieni komero jossa on liitutaulu ja erilaisia postereita seinillä. Lapset ovat köyhiä sekä eri ikäisiä ja taitoisia todella laajassa mittakaavassa. Osa nimittäin osaa kirjoittaa jo kokonaisia lauseita, kun osa ei osaa kopioida edes A kirjainta vihkoonsa. Telttakoulun jälkeen siirrymme paikalliseen kouluun, jossa on monta luokkahuonetta joiden sisällä on liitutaulut ja oppikirjat pulpetteineen. Oppilaat ovat pukeutuneet virallisiin koulupukuihin ja käyttäytyvät siivosti ja asiallisesti opettajien läsnäollessa.

Marianne telttakoulun lasten ja opettajan kanssa pelaamassa muistipeliä välitunnin aikana!

Esittelimme keskiviikkona paikallisen koulun oppilaille hiukan Suomea. Kerroimme hiukan perusasioita, kuten missä Suomi sijaitsee, mitä kieltä puhumme, paljonko meitä on, millainen sää meillä on, jne. Opetimme lapsille hiukan myös Suomea, ja se lähti hiukan lapasesta. Kerroimme ensin pari perusasiaa, kuten miten tervehdimme, miten sanomme näkemiin ja miten kiitämme. Sitten päätimme antaa lapsille hiukan valtaa opetukseen. Kerroimme opettavamme eri värejä ja eläimiä Suomeksi heidän kanssaan, ja he saisivat päättää minkä värin tai eläimen kerromme. Lapset innostuivat aivan liikaa ja siitä tuli oikea huutosota, ja vaikka kuinka yritimme rauhoitella heitä niin he vain huutelivat ja nousivat seisomaan käsi kohti kattoa. Tunnin jälkeen minulle iski lievä päänsärky. Oli ihanaa nähdä lapset niin innostuneina, mutta innostustaso oli ehkä liiankin korkea.

Torstaina oli vihdoinkin telttakoulun kokouksen aika. Menimme koulupäivän jälkeen FSL:n koulutuskeskukselle jossa vietimme ensimmäisen viikkomme Intiassa. Kokouksessa keskustelimme hiukan ensimmäisistä kokemuksistamme telttakoulussa, ja olemmekin nauttineet koulussa työskentelystä suuresti. Eräs toinen vapaaehtoinen joka on minun ja Mariannen kanssa samassa koulussa ehdotti monia asioita, mutta hänen näkökantansa asioihin oli selvästi hiukan naiivi. Suurin osa kokouksesta meni siihen kun hänelle selitettiin, että vaikka hänen aikomuksensa ovat hyvät, niiden toteuttaminen on aivan liian haasteellista. Asiat ovat ruhtinaallisen monimutkaiset Intiassa kun on kyse tasa-arvosta.

Huomenna olisikin viikon viimeinen työvuoro ja suunnittelimme käyvämme uudestaan Udupissa nauttimassa lounasta toisen työviikon suorituksen kunniaksi. Nelli ja Marianne pohtivat ostavansa itselleen sarit, joka on intialainen naisten kansallisvaate. Jatketaan tästä myöhemmin!

- Minni

Niin hyvää kanaa!

Nelli soittaa huonoa suomimusiikkia, tuuletin pauhaa täysiä seinällä, Marianne perseilee ja minä itse teen vuorta räkäpapereista. Huoneen nurkassa möllöttää kuollut torakka ja lattiamme tuoksuu desinfiointiaineelta. Mitään erikoisempaa ei ole tapahtunut viikonloppuna, muutamaa hassun hauskaa sotaa ötököitä ja flunssaani vastaan lukuun ottamatta.

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä onnistuin saamaan jäätän flunssan. Olin niin tööt että päätin jättäytyä lepäämään host perheemme luokse, kun taas Marianne ja Nelli reippaasti lähtivät telttakoulujansa kohden. Opetukset menivät heillä hyvin. Haasteita on riittänyt mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä. Torstaina Mariannen telttakoulussa oli melkoinen hulina, ja lapset eivät tuntuneet keskittyvän yhtään opetukseen. Mutta perjantaina menikin jo paremmin. Nellillä on hiukan erilaisempaa kuin minulla ja Mariannella. Hänellä on vastuulla vain yhden lapsen opetus, sillä hän on toisessa telttakoulussa, (joka on oikeasti näiden intialaisten koti) jossa on tällä hetkellä vain 2 opiskelijaa. Nelli kertoo nauttivansa suuresti opetuksestaan ja nämä kaksi lasta ovat hänen mielestään todella suloisia. Hänellä meni viikon viimeiset opetuspäivät hyvin.

Lauantaina meni rentoutuessa, mutta sunnuntaina heräsimme sotaan. Huoneeseemme oli eksynyt jäätävä lauma muurahaisia! Niitä meni kahdessa eri jonossa kahteen eri huoneen nurkaan. Marianne aloitti sotatoimet rankoin ottein, ja aloitti muurahaisten joukkotuhon. Hänen sotasuunnitelmansa oli nerokas. Hän levitti lattialle desinfiointiainetta, ja sitten Nelli otti ohjat. Hän heitti lattialle myös vettä ja alkoi mopata. Muurahaisparoilla ei ollut mitään pakoreittiä. Ne olivat täysin Nellin armoilla. Toteutus oli voittoisa. Raa'an, mutta toimivan toimintatavan ansiosta lattiamme oli muurhaisista tyhjä ja kerrankin täällä tuoksui muukin kuin hiki, home sekä p-... no, varmaan ymmärrätte mikä.

Ehdimme jo huokaista helpotuksesta, kunnes meitä vastaan tuli suurempi vihollinen. Nelli nosti pyyhkeensä lattialta ja minä ehdin nähdä, että sen uumenista tipahti lattialle jokin musta otus. Se kopsahti maahan ja kipitti täyttä pahkaa sängymme alle. Ehdin vain henkäistä kauhusta, ja silmäni levisivät varmaan Suomeen asti. Marianne ja Nelli katsoivat minua ihmeissään, kun viimein sain tokaistua suustani: "TAISIN JUURI NÄHDÄ HEMMETIN SUUREN TORAKAN!". Kesti ehkä 2 sekuntia hiljaisuutta, kunnes pakokauhu valtasi meidät. Pian Nelli ja Marianne olivat sängymme päällä kun taas minä istuin tuolilla jalat ilmassa. Katsoimme toisiamme avuttomina, kunnes minä uskalsin kurkata sängyn alle. Siellä se möllötti, tuijotti varmaan suoraan minuun takaisin. Mietimme kuumeisesti mitä tekisimme, sillä kukaan meistä ei tahtonut mennä lähellekkään sitä. Onneksemme torakka lähti liikkeelle ja yritti poistua huoneesta. Se kuitenkin vahingossa tipahti kynnykseltä selälleen maahan, jalat kohti kattoa. Se ei päässyt takaisin jaloilleen, vaan rimpuili säälittävästi. Komensin Nellin tiputtamaan sen päälle desinfiointiainetta, jonka hän rohkeasti tekikin. Torakka rimpuili hetken kunnes se lopetti liikehdintänsä. Olimme voittaneet sodan. Sota oli rankka ja tuhoisa, mutta voitto oli meidän. Voitimme suomalaisella sisulla!

Se siitä viikonlopustamme. Maanantaina minäkin jaksoin palautua töihin. Minä ja Marianne pidimme melko mukavan opetustunnin lasten kanssa. Kun palasimme tapaamispaikalle odottamaan Nelliä, Marianne ehdotti että menisimme läheiseen kaupunkiin; Udupiin. Sieltä hän himoitsi suuresti KFC:n kanaa. Minullakin nälkä murisi mahassa joten olin että mikä jottei. Hyppäsimme samaan bussiin Nellin kanssa ja matkasimme Udupiin. Udupin kaupunki oli n. yhtä suuri kuin kotikaupunkimme, Lahti. Asumistiheys tietty on hiukan erilainen täällä kuin Suomessa. Lähdimme kävellen kohti KFC:n ravintolaa, kunnes päätimme hypätä riksan kyytiin. Saavuttuamme ravintolaan, tilasimme ruokamme joka maistui suorastaan taivaalliselta. Olemme kaksi viikkoa vetäneet lähinnä riisiä ja jotakin kastiketta, joten rapea kana ja ranskalaiset tuntuivat suussamme jumalaiselta.

Syötyämme nousimme ylös ja olimme juuri lähdössä, kunnes ravintolan päällikkö tuli luoksemme ja kysyi olisiko meillä hetki aikaa jotta hän voisi esitellä meille ravintolan keittiön. Katsahdimme toisiamme hetken hämillämme, mutta hymyissämme suostuimme kuitenkin miehen pyyntöön. Mies antoi meille hiusmyssyt päähän ja aloitti esittelykierroksen. Olin itse hiukan hämilläni, sillä kaikki laitteet, tuotteet ja ympäristö ylipäätänsä muistutti niin paljon länsimaalaista kuin vain mahdollista. Onhan KFC amerikkalainen ravintola, joten sen ei pitäisi olla niin suuri yllätys. Mutta kun olin juuri tottunut siihen, että keittiöt ovat pieniä koppeja jossa on lähinnä yksi kämäinen hella ja sitten pääsenkin hienoon ja laadukkaaseen keittiöön. Mies esitteli jääkaapin, pakkasen (tuntuipa siellä kodikkaalta), ruoanvalmistuspaikat ja henkilökunnan tilat. Emme valitettavasti saaneet ottaa kuvia tai videota kierrokselta, mutta he nappasivat meistä yhden ryhmäkuvan. He pyysivät myös jättämään palautetta, jonka teimme ja kehuimme ravintolan tuotteita, asiakaspalvelijoita sekä keittiön tiloja suuresti. Jätimme heipat, kiitimme ja poistuimme. Lähdimme takaisin hostperheemme luokse täysin vatsoin ja hyvillä mielin. Kotosalla suunnitellimme Mariannen kanssa mitä voisimme opettaa huomenna paikallisessa koulussa oleville lapsille ja päätimme esitellä heille hiukan Suomea!

Ensi viikolla onkin jo joulu! Emme ole vielä täysin varmoja siitä, mitä teemme. Olemmeko host perheemme seurassa vai keskenämme. No, kirjoitamme jälleen mikäli kohtaamme uusia sotia tai hienoja kokemuksia.

- Minni

Mielenkiintoinen rukouskokemus

Tiistaimme alkoi rauhallisissa tunnelmissa. Heräsimme puoli yhdeksän maissa, kävimme nauttimassa aamiaisen ja lähdimme tapaamispaikalle, minne olimme sopineet koulumme opettajan kanssa tulevan. Odottelimme häntä jonkin aikaa kunnes hän tulikin paikalle kahden muun vapaa-ehtoisen kanssa. Kaksi muuta vapaa-ehtoista lähti koululle jossa olimme edellisenä päivänä, kun taas minä, Nelli ja Marianne lähdimme opettajan kanssa erään toisen koulun luokse katsomaan, mikä sen tilanne oli. Matka oli hiukan pidempi, mutta pääsimme lopulta perille. Paikka oli melkomoinen työmaa. Opettajamme selvitteli asioita jonkin aikaa, kunnes hän totesi että koulupäivää kyseisessä koulussa ei tänään pidetä. Huomenna sellainen kuitenkin pidetään, ja hän ehdotti että yksi meistä tulisi seuraavana päivänä hänen mukaansa kyseiseen kouluun, sillä siellä oli vain muutama oppilas. Nelli lupautui tulla hänen kanssaan, ja sovimme että minä ja Marianne menemme seuraavana päivänä kouluun jossa olimme maanantaina. Lähdimme bussipysäkille odottamaan bussia, jossa opettajamme ehdotti että voisimme tulla hänen kanssaan rukoilemaan, kun päivä jäi niin lyhyeksi. Meitä kiinnosti kyseinen kokemus ja lähdimme opettajan mukaan.

Jättäydyimme bussilla lähelle temppeliä. Opettajamme kertoi vierailevansa kyseisessä temppelissä joka tiistai. Seurasimme opettajaa kuin hai laivaa, sillä ihmisiä oli paljon. Erityiseksi teki sen, että kyseisenä päivänä oli jonkinlainen festivaali, joten ihmisiä oli kuulemma normaalia enemmän. Näimme kaikenlaisia kojuja ja myytäviä tuotteita matkalla kohti temppeliä.

Ennen temppeliin menoa riisuimme kenkämme ja pesimme jalkamme. Opettaja näytti meille hiukan paikkoja, ja näimme koko elämäni äänekkäimmän että räikeimmän paraatikulkueen. Munkkeja, kovaäänistä musiikkia, kukkaseppeleitä, lippuja... osa meni jopa ohitse kun ällistelin menoa niin paljon. Kulkueen jälkeen jatkoimme eteenpäin ja opettaja pääsi rukoilemaan. Jäimme tämän jälkeen odottamaan, sillä opettaja kertoi että saisimme temppelistä lounaan. Jono oli yksi elämäni pisimmistä jonoista missä olen koskaan ollut. Opettaja mainitsi että paikalla oli luultavammin viitisen tuhatta ihmistä. Pääsimme kuitenkin lopulta syömään ja ruoka oli oikein maittavaa!

Lounaan jälkeen kiertelimme vielä jonkin aikaa ja ihmettelimme festivaalin menoa. Näimme jopa melko köykäisen maailmanpyörän, joka rikkoi varmaan kymmentä eri suomalaista turvallisuuteen liittyviä säädöksiä. Lähdimme lopulta takaisin bussipysäkille ja jätimme heipat sekä kiitokset opettajalle. Päivä oli todella mielenkiintoinen hindutemppelissä, ja opimme muutaman asian Ganesha -jumalasta, jolta opettajamme rukoili hyvää onnea, viisautta ja älykkyyttä.

- Minni

1. työpäivä

Se mihin Intiassa on totuttava on epävarmuus. Lisäksi asiat voivat muuttua noin vain sekä odottelu on täysin normaalia. Näin meidän viikkomme alkoi. Viikonlopun aikana saimme levättyä ja kävimme katsomassa pari lähellä olevaa liikettä. Saimme ostettua hiukan uusia vaatteita, ja löysimme paikallisen marketin. Kahmimme käsiimme kaupasta KYLMÄÄ juotavaa; vettä, mehua ja limsaa. Lisäksi ostimme vähän herkkuja, sillä emme ensimmäisen viikon aikana Intiassa emme olleet saaneet ostettua sellaisia. Nappasimme mukaamme myös hiukan hygieniatuotteita. Käväisimme eräässä vaateliikkeessä, josta minä itse ostin yhden perinteisen intialaisen mekon ja huivin, sillä meitä kehotettiin käyttämään sellaisia koulussa opettaessamme lapsia, jotta voimme näyttää heille hyvää esimerkkiä. Nelli ja Marianne innostuivat otamaan hiukan muutakin. He ostivat muutamia mekkoja, huivit sekä koruja. Myyjä oli mitä ystävällisin ja hän antoi meille alennusta ilman että meidän tarvitsi tinkiä. Olimme saaneet vinkkejä muilta vapaaehtoisilta, kuinka paljon niistä kannattaisi maksaa, joten tiesimme ettemme maksaneet ylihintaa.

Sunnuntai-iltana varmistimme vielä projektimme koordinaattorilta sen, mihin aikaan ja missä meidän tulisi olla seuraavana aamuna. Saimme vastauksen, ja kävimme nukkumaan odottaen seuraavaa aamua. Nousimme puoli yhdeksältä aamiaiselle ja lähdimme bussilla kohti tapaamispaikkaa, joka oli lähellä oleva bussiasema. Bussiasemalla istuimme odottamaan telttakoulun opettajaa joka lupasi tulla hakemaan meidät 9:45. Bussiasema oli vilkas ja saimme katseltua ympärillemme. Kello löi 9:45 mutta opettajaa ei näkynyt missään. Laitoimme opettajalle tekstiviestin missä kerroimme odottavamme häntä. Emme olleet edes varmoja siitä puhuiko kyseinen opettaja englantia kuinka hyvin. Odotimme ja odotimme... kello tuli 10:00 ja olimme juuri soittamassa projektimme koordinaattorille kunnes mukavan oloinen nainen tuli luoksemme toisen vapaaehtoisen kanssa, joka tanskalainen tyttö. Tervehdimme heitä ja esittelimme itsemme. Eräs toinen vapaaehtoinen, saksalainen poika, liittyi mukaamme ja lähdimme kohti telttakoulua. Opettaja puhui oikein hyvin englantia joka tulee helpottamaan työtämme paljon! 

Matka telttakoululle oli erikoinen. Menimme ensin bussilla eräälle slummialueelle, ja vaihdoimme sitten riksaan. Meitä oli yhteensä 5 vapaaehtoista, yksi opettaja sekä kuski. Änkesimme tästä huolimatta kaikki yhteen pieneen riksaan, ja kyyti oli mitä jännittävin. Pelkäsin kokoajan että nyt tämä vekotin kaatuu ja taitan niskani. Mutta ei, pääsimme telttakoululle ehjin nahoin. Telttakoulu oli melko erikoinen. Se oli todella pieni koppero, ja sen sisällä oli 5 vapaaehtoista sekä kaksi opettajaa ja sen lisäksi vielä 15 oppilasta. Oppilaita oli eri-ikäisiä, ja osa oli joutunut tuomaan pikkusisarensa mukaan, sillä heidän vanhempansa olivat töissä. Aloitimme päivän rukouksella, sekä parilla englanninkielisellä lorulla, esimerkiksi tuiki-tuiki-tähtönen ja pää-olkapää-peppu. Sen jälkeen minä, Nelli ja Marianne esittelimme itsemme oppilaille. Oppilaathan ovat vasta opettelemassa englantia, joten opettaja tulkkasi sanomamme heille. Oppilaat olivat todella herttaisia ja reippaita.

Esittelyjen jälkeen aloimme harjoittelemaan englantia. Oppilaat harjoittelivat numeroita, hedelmiä, aakkosia ja värejä englanniksi. Autoimme heitä lausumisessa ja kehuimme hyvistä suorituksista. Tämän jälkeen oppilaat harjoittelivat kirjoittamista, joka oli kuulemma yksi haasteista. Lapsilla oli melko heikot kognitiiviset taidot, ja osa ei pystynyt kirjoittamaan yhtä kirjainta oikein liitutaululle, vaikka kuinka yritimme opettaa. Osa lapsista osasi kuitenkin yllättävän hyvin, ja muutama teki kaikki kirjaimet ilman minkäänlaisia ongelmia. Kirjoittelun jälkeen oppilaat saivat leikkiä puoli tuntia. Leikimme heidän kanssaan mm. muistipeliä ja legoilla rakentelua. Osa lapsista meni potkimaan palloa ulos. Leikkituokion jälkeen siivosimme sotkut ja pidimme vielä viimeisen rukouksen.

Meidän oli tarkoitus mennä telttakoulun jälkeen tavalliseen kouluun muutamaksi tunniksi, mutta kyyti, joka meille luvattiin ei tullut paikalle. Saksalainen vapaaehtoinen kyseli meiltä kuka on yhteyshenkilömme, ja kerroimme hänen nimensä. Poika vain naurahti ja sanoi että tulkaa kyytiin, hän ei mitä todennäköisemmin tule paikalle. Ilmeisesti tällä saksalaisella pojalla on sama yhteyshenkilö kuin meillä, ja poika sanoi että hän on todella epäluotettava. Noh, emme olleetkaan saaneet vieläkään viikon aikataulua muutenkaan, joten lähdimme takaisin bussiasemalle samanlaisella riksakyydillä millä tulimmekin telttakoululle. Opettaja kehotti meitä tapaamaan samassa paikassa myös seuraavana päivänä samaan aikaan, ja hän lupasi näyttää meille erään toisen telttakoulun. Kiitimme opettajaa sekä vapaaehtoisia päivästä, ja lähdimme kotosalle.

Tällainen väritaulukko oli "luokkahuoneen" seinällä!

Ensimmäisestä päivästä jäi hyvä maku suuhun. Opetus on hiukan haasteellista lasten malttamattomuuden, tilan ja välineiden vuoksi. Mutta meillä oli oikein hauskaa, ja sitähän opetus kuuluukin olla. Pohdimme myös sitä, että se on melko harmillista, että osa lapsista joutuu huolehtimaan pikkusisaruksistaan, eivätkä he itse voi keskittyä täysin opetukseen. Esimerkiksi yksi poika huolehti pikkusisaruksestaan kokoajan, sillä parka itki kaiken aikaa. Poika oli kuitenkin todella nokkela ja fiksu. Hän osasi aakkoset hyvin, sekä numerot ja värit. Hän ei kuitenkaan päässyt juurikaan harjoittelemaan kirjoittamista, sillä hän joutui lähtemään hetkeksi pois ruokkimaan sisarustaan. Lisäksi eräs toinen poika oli halvaantunut jaloistaan, ja hänen isänsä toi ja vei hänet kantaen mukanaan, ja tämä oli meistä myös hiukan surullista.

Jatkamme kuitenkin positiivisella asenteella huomenna! Kirjoittelemme taas kun ehdimme, tai kun jotain mielenkiintoista/raprtoitavaa tapahtuu.

- Minni

YouTube kanava!

Heippa! Nelli on onnistunut kasaamaan muutaman videon reissustamme viime päivien aikana. Alla on linkit kahteen ensimmäiseen videoomme! Käykää tilaamassa YouTube kanavamme, jos mielitte nähdä seuraavien viikkojen aikana lisää videoita! Tälläkin hetkellä yksi video on lataamassa. Lisää blogia ja vlogia tulossa tulevalla viikolla!

- Minni

Orientaatioviikko

Namaste! Kiireistä on ollut, mutta tässä hiukan päivitystä ensimmäisestä viikostamme. Saimme levättyä viikonlopun ajan pirunmoista jetlagia, kunnes maanantai koitti. Heräsimme kahdeksalta aamiaiselle ja meille kerrottiin että ensimmäinen ohjelma alkaisi puoli kolmen aikaan, sillä kaksi muuta vapaaehtoista oli saapumassa koulutuskeskukselle. No, odotellessamme näitä kahta ehdimme lepäillä ja syömään lounaan. Ruokahan syödään täällä käsin, ja vain oikeaa kättä käyttäen. Koulutuskeskuksessa saimme kyllä valita syömmekö sormin vai välinein, ja istummeko lattialla vai tason päällä. Päätimme kuitenkin yrittää opetella intialaisille tavoille, sillä se olisi tultava oppimaan ennemmin tai myöhemmin. Alussa ruoan syöminen tuntui kömpelöltä ja se oli hidasta, mutta opimme tavoille nopeasti.

Vihdoinkin toinen ulkomaalaisista saapui. Hänet majoitettiin samaan huoneeseen missä mekin olimme. Tämä vapaaehtoinen oli italialainen nainen, joka oli tullut Intiaan vapaaehtoistyöhön kolmeksi kuukaudeksi. Toinen vapaaehtoinen oli tulossa vasta illalla, joten aloitimme orientaatioviikon nelisteen. Aluksi leikimme yhden leikin ja sitten esittelimme itsemme. Kerroimme nimemme, mistä maasta olimme tulleet, mitä teemme kotimaassamme (esimerkiksi me kerroimme olevamme opiskelijoita), ja miksi olimme Intiassa. Sen jälkeen meidän täytyi miettiä minkälaisia odotuksia ja pelkoja meillä oli ajastamme Intiassa. Kirjoitin itse, että odotin tapaavani monia uusia tuttavuuksia, mutta pelkäsin että loukkaan intialaista kulttuuria tai jotakin henkilöä. Kävimme läpi mitä olimme kirjoittaneet ja saimme erinomaisia vinkkejä. Lisäksi meille luvattiin että tulemme saammaan paljon tietoa Intiasta orientaatioviikolla, joten pelätä ei tarvitse. Lisäksi intialaiset ovat kuulemma todella joustavia, kunhan vain kunnioitamme heidän kulttuuriaan. Virheitä tulee varmasti myös tehtyä, mutta tärkeintä on ettemme toista niitä. Keskustelutuokion jälkeen saimme orientaatioviikolle aikataulut, ja sessio päättyikin siihen.

Tässä on saamamme aikataulutus ensimmäiselle viikolle.

Ensimmäinen viikko meni nopeasti ohitse. Taulukosta näkee mitä kaikkea pääsimme oppimaan ja tekemään. Tapasimme paljon mukavia ihmisiä ja muita vapaaehtoisia joista osa oli ollut jo useamman kuukauden Intiassa. Tapasimme saksalaisia, italialaisia, ruotsalaisia, sekä erään tanskalaisen ja sveitsiläisen. Saimme heiltä myös hyviä vinkkejä Intiaan. Orientaatioviikosta voisi puhua kuuden blogipäivityksen ajan, mutta uudet tuulet puhaltavat jo nyt. Torstaina lähdimme koulutuskeskuksesta hostperheemme luokse, jossa majoittuukin tällä hetkellä eräs saksalainen tyttö, joka on opettamassa eräässä paikallisessa koulussa intialaisia lapsia. Olemme ehtineet jutella hänen kanssaan myös pariin otteeseen, ja hän on oikein mukava ja avulias! Host perheemme on todella mukava ja vieraanvarainen. Onneksemme saimme kristillisen perheen, joten pääsemme ilmeisesti viettämään jonkinlaista joulua heidän kanssaan! Sitä odotellessamme lepäämme viikonlopun ajan, sillä orientaatioviikko oli todella kiireinen. Ensi maanantaina alkaakin projektityöskentely, ja menemme ensimmäistä kertaa telttakouluun opettamaan lapsia. Tässä kuitenkin kuvia ensimmäiseltä viikoltamme:

Torstaina kävimme paikallisessa koulussa harjoittelemassa lasten kanssa työskentelyä. Teimme jälkipohdinnan, jonka esittelimme henkilökunnalle.

Keskiviikkona saimme hennatatuoinnit!
(Ei hätää, ne lähtevät noin viikon jälkeen)

Opettelimme paikallista kieltä; kannadaa! Saimme avuksemme kirjan, jota voimme käyttää avuksi lasten ja koulun opettajan kanssa kommunikointiin.

Nelli ja Marianne intialaiset asut päällään!

Meidän täytyi esitellä Suomi kouluvierailullamme torstaina.
Teimme ison posterin Suomesta.

Nelli ja Marianne poseeraamassa sveitsiläisen
työntekijän, Marchelin kanssa.

Marianne parka poltti niskansa ja poskensa perjantaina.
Onneksi ne eivät ole kipeät.

Nappasimme ryhmäkuvan tervetuliais-seremonian jälkeen. Kuvassa minä, Nelli, Marianne, muutama muu vapaaehtoinen, sekä henkilökuntaa!

- Minni

Reissun alku

No niin, mistähän sitä aloittaisi? Olemme olleet Intiassa nyt 5 päivää. Näinkin lyhyessä ajassa on tullut paljon nähtyä ja myös tunteiden vuoristorataa on tullut koettua. Hiki vaan virtaa jatkuvasti ja kuumuus tuntuu välillä todella tuskaiselta. No mutta, palataan takaisin ihan alkuun.

Viimeisen parin kuukauden aikana jouduimme tekemään ties mitä; jäätävän paperisodan, hankkimaan rahoitteet, rokotteet, viisumit, tekemään siinä ohella myös muita kouluhommia, ja tietty myös pakkamaan. Mutta nyt se kaikki on ohitse (tai niin ainakin luulin, tästä lisää myöhemmin...). Pääsimme viimeinkin lähtemään itse matkalle. Nelli ja Marianne tulivat minun luokseni yöksi, jotta voisimme helposti lähteä luotani sitten Lahden matkakeskukselle. Perjantaina, marraskuun viimeisenä päivänä, lähdimmekin sitten junalla kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Minulla ei ollut edes tässäkään vaiheessa tunnetta, että olisin oikeasti juuri lähdössä melkein maailman toiselle puolelle.

Lentokentälle saavuttuamme teimme check-inin ja veimme laukkumme tarkastukseen. Jäimme sen jälkeen odottelemaan lentomme lähtöä, joka tapahtui klo 18:10. Turvatarkastuksen jälkeen istuessani oikean portin äärelle vatsaani alkoi tulla pieni jännityskutina. Ensimmäinen lentomme oli 6,55h kestävä lento Helsingistä Dubaihin. En ole koskaan ollut niin pitkällä lennolla, ja olen ollut vain Euroopan sisällä matkustamassa. Istuimme koneeseen ja pian kone lähtikin lentoon. Jännityksen kutina vain nousi kokoajan. Yritimme nukkua lennon aikana joka onnistuikin ainakin jotenkin, sillä hyvää asentoa oli vaikea saada, kun olimme kuin sillit suolassa.

Lopulta pääsimme Dubaihin, josta alkoikin jo ensimmäiset vastoinkäymiset. Lipuissamme ohjeistettiin, että meidän täytyy noutaa matkalaukkumme ja viedä ne uudelleen tarkastettavaksi, joten lähdimme terminaalista 2 lentokenttien välillä kulkevan junan kautta terminaaliin 1 hakemaan matkalaukkujamme. Matkalaukkumme olivatkin tulleet sinne perille. Istuimme hetkeksi lepäämään, lataamaan puhelimia ja voivottelemaan kuumutta, jota oli 25 astetta. Mietin itsekseni miten mahdan selvitä Intiassa jossa on noin 10 astetta lisää.

No, aloimme sitten viimein metsästää mihin meidän olisi tarkoitus mennä. Lentomme ei näkynyt listalla joten kysyimme neuvoa. Ensimmäinen neuvosi meitä menemään metroon, mitä ihmettelimme koska emme voineet edes päästä metroihin. Kysyimme toiselta, joka neuvosi meitä palaamaan takaisin samaan terminaaliin mistä haimme laukkumme. Lopulta kolmas henkilö osasi auttaa meitä, ja hän kertoi että lentomme lähtee terminaalista 2, mihin saavuimme Helsingin lennoltamme. Sinne ei kuitenkaan kulkenut junia, joten jouduimme hyppäämään taksiin. Hän vei meidät taksien luokse erään naiskuskin luokse, joka otti meidät vastaan. Kuski kuljetti meidät takaisin terminaaliin 2, ja matka oli yllättävän pitkä, ehkä 20 minuuttia, sillä lentokenttä oli niin suuri ja liikenteessä oli ruuhkaa. No, ainakin näimme pienen vilauksen Dubaista, ennen kuin palasimme takaisin oikeaan terminaaliin.

Terminaalissa 2 jouduimme odottamaan että Mangaloren lennon tarkastukset aukenisivat, joten yritimme hiukan nukkua. Niskani ja selkäni olivat aivan jumissa jo valmiiksi, joten nukuin aina pieniä välejä kunnes heräsin vähän väliä johonkin kovaan ääneen. Lopulta pääsimme viemään laukkumme ja tarkistuttamaan passimme. Niiden tarkastuksessa meni hetki aikaa, sillä heidän piti tarkistaa myös viisumit. Tarkastajat tahtoivat myös nähdä että olimme varanneet paluulennon takaisin, jonka näytinkin heille puhelimellani jossa oli 1% akkua jäljellä. Onneksi se riitti ja saimme lippumme, ja pääsimme menemään turvataskastukseen.

Odotimme enää koneeseen nousua, ja minua jännitti nyt enemmän kuin aikaisemmin. Enää hiukan alle 4 tunnin lento kunnes olisimme Intiassa. Lentokonematka meni hyvin, meille tarjoiltiin intialaista purtavaa joka maistui meille oikein hyvin. Lopulta saavuimme Intiaan, Mangaloren lentokentälle. Lentokentän sisällä oli mukavan viileää, ja meidän passit sekä viisumit tarkastettiin uudelleen. Jouduimme myös täyttämään viranomaisille lomakkeen, jotta he tietävät missä olemme vierailumme ajan. Pienen säädön jälkeen saimme leimat passeihimme ja meidät toivotettiin tervetulleiksi Intiaan. Haimme matkalaukkumme ja meitä odottikin taksikuski, jolla oli FSL Indian kyltti kädessä. Hän vei meidät taksilleen ja ilmeeni oli sanoin kuvaamaton kun astuimme ulos lentokentältä. Ensinnäkin valtava lämpöaalto pamahti kasvoilleni ja tunsin miten aloin välittömästi hikoilla. Toiseksi ihmisiä oli todella paljon; joka puolella oli melua ja vilskettä. Taksikuski vei meidät autolleen joka oli melko mukava. Hämmennyimme myös ensin sillä unohdimme täysin sen faktan, että liikenne on vasemmanpuoleinen Intiassa. Taksikuski huvittui hämmennyksellemme ja nauroimme asialle yhdessä. Sitten alkoikin matka kohti FSL Indian koulutuskeskusta, joka oli elämäni hurjin autokyyti ikinä. Taksikuski pujotteli kaahaavassa liikenteessä ja teki äkkijarrutuksia. Olin varmaan viidesti varma, että kolaroimme johonkin; autoon, ihmiseen, lehmään... ties mihin. Mutta ei, taksikuski oli selvästi todella taitava ajaja. Näimme paljon asioita... valoja, värejä, ihmisiä, eläimiä jne. Koko matkan ajan oli jotain katsottavaa.

11 tuntia lentämistä, 2 tuntia autoilua, sekä 9 tuntia odottelua. Yhteensä siis 22 tuntia matkustamista ja viimein olimme perillä! Kello oli paikallista aikaa 20:00, ja ulkona oli jo säkkipimeää. Kuulimme vain heinäsirkat hiljaisuudessa ja meidät otettiin vastaan. Meidät ohjattiin huoneeseemme jossa oli 3 kerrossänkyä, eli kuudelle hengelle makuupaikat. Huoneessa ei ollut muita asukkaita, joten asetuimme mihin sänkyyn mielimme. Nelli ja Marianne ottivat yhden kerrossängyn käyttöön, kun taas minä omin yhden itselleni. Pääsimme vielä syömään illallista. Olimme melko hämillämme kun kukaan ei kertonut mistään mitään. Söimme kuitenkin nälkäämme oikein hyvää intialaista ruokaa, ja painuimme takaisin huoneisiimme. Kävimme nukkumaan sillä matka oli ollut meille todella raskas. Lepäsimme viikonlopun ajan jet-lagia, ja katselimme ympärillemme koulutuskeskuksessa. 

Ensimmäiset kokemukset Intiasta olivat todella positiiviset. Hurjaahan tämä meno on, ja säähän on tottumista, samoin ruokaan. Nettiäkään emme saaneet käyttöön koko viikonlopun aikana, joten ehdimme lepäillä täysin ilman somea omassa rauhassa. Kirjoittelemme lisää kun aika sallii, ja yritän saada tänne kuvia heti kuin vain pystyy. Tässä kuitenkin maistiaisiksi FSL Intian virallinen esittelyvideo koulutuskeskuksesta, jossa olemme tällä hetkellä:

- Minni